Arto Määttä
|| alku || maalauksia || teksti || cv || yhteys ||

 

 

MAALAUKSISTA

Maalaukseni nojaavat länsimaisen taiteen arkkityyppiseen kuvamaailmaan. Ne kääntävät katseen menneisyyteen ja näyttävät tämän hetken historian kautta. Muisti ja muistot yhdistävät uuden vanhaan - menneisyys ja nykyisyys ovat läsnä samaan aikaan.

Nojaudun traditioon, jonka opit ja toimintatavat katson olevan vielä tänäänkin käyttökelpoisia. Minua kiinnostaa myös klassinen maalaustekniikka ja taito - muoto on osa teoksen sisältöä.

 

METSÄN KESKELTÄ

Metsäkokemukseni lyhyt historia

Olen syntynyt Posiolla, Koillismaan korpikylässä. Lapsuuteni välittömässä läheisyydessä kasvoivat satavuotiaat korpimetsät, joista saattoi erottaa vaivoin savottojen jättämiä jälkiä. Metsä alkoi heti siitä mihin pelto loppui. Metsät olivat pääsääntöisesti mäntyä kasvavaa kangasmetsää, joita pilkkoivat sieltä täältä suoalueet. Aina kun mentiin jonnekin pois kodin ja peltojen läheisyydestä, niin mentiin metsään, metsän kautta. Lähimmälle yleiselle maantielle oli matkaa viisi kilometriä, jonne kuljettiin joko jalan, hiihtäen, polkupyörällä, hevosella tai traktorilla. Tie oli kuivia maakannaksia kiertelevä traktoritie. Lähimetsistä haettiin kaikki mahdollinen: tarvepuut, marjat, sienet, vastakset, riista. Metsä oli kesäisin lehmien laidun, jonne ne katosivat aamulypsyn jälkeen ja josta ne tulivat kellot kilkattaen täsmälliseen aikaan iltalypsylle.

Lapsuuteni metsässä asui eläinten, puitten ja muiden kasvillisuuden lisäksi metsänväkeä. Esimerkiksi kaatuneiden puiden juurakoissa ja vanhoissa kannoissa oleili peikkoja. Heti hämärän laskeuduttua kuivuneet käppyrämännyt alkoivat elää omaa elämäänsä ja muuttuivat milloin oudoiksi eläimiksi, milloin noita-akaksi. Kotilammessamme asusti hiisi, joka oli valmis vetämään meidät lapset rannalta lampeen, mikäli olisimme menneet luvatta veden äärelle. Metsä oli leikkipaikka, jonne rakennettiin oma maailma majoineen, piilopaikkoineen ja polkuineen. Kesällä ei käytetty kenkiä, joten kangasmetsän kanervikot käpyineen kasvattivat jalkapohjiin luomunahkapohjalliset. Kun tuli makean nälkä, niin mentiin aidan taakse syömään variksenmarjoja.

Noin 1980-luvun loppuun asti kaikki tuntui pysyvän lähimetsissämme ennallaan, koskemattomana, kunnes Kuusamon yhteismetsä alkoi kiinnostua omistamistaan erämaa-alueista. 1990-luvulla kotipaikkamme läheisyydessä, noin parin kilometrin päässä, suoritettiin pistohakkuita, jotka muodostivat suuria aukkoja entiseen korpimetsään. Metsäautotiet risteilevät palstojen väleissä ja nämä hakkuuaukkoineen näkyvät selvästi satelliittikuvistakin. Mitään rikosta ei metsän häviämisessä sinällään ole tapahtunut. Oli jopa odotettavissa, että hakkuut siirtyvät näille koskemattomille alueille, koska Kuusamon yhteismetsiä oli suojeltu Etelä-Kuusamosta.

Olin 20-vuotias, kun 1980-luvun alussa muutin Lahteen. Koskaan aikaisemmin en ollut asunut kaupungissa, niinpä minua kiinnosti uusi urbaani kaupunkiympäristö. Valmistuttuani Lahden Taidekoulusta 1984, maalasin lopputöissäni abstrahoituja kaupunkirakenteita. En muista kiinnostuneeni liioin ollenkaan ainakaan kymmeneen ensimmäiseen Lahdessa olovuoteen tämän alueen metsistä ja luonnosta. Luonnossa liikuin vain kesäisin Lapissa. 1990-luvun alkupuolella aloin kulkea luonnossa ja metsissä täällä Lahden seudulla muutettuamme Mukkulaan puistokaupunginosaan.

1990-luvun lopulta lähtien, olen tutustunut perusteellisemmin päijäthämäläiseen luontoon. Täällä Lahdessa metsät ovat muutaman kilometrin päässä keskustasta ja ovat helposti saavutettavissa. Metsät ovat kylläkin poikkeuksetta ihmisen muokkaamia, paria luonnon-suojelualuetta lukuun ottamatta. Yksi kiinnostavimmista erikoisuuksista Lahden kaupungin alueella on valtakunnallisesti merkittävä Naturaan kuuluva luonnonsuojelualue Linnaistensuo. Se on noin 200 hehtaarin kokoinen eteläsuomalainen keidassoiden sekamuoto. Toinen on Lahden rajalla Hollolassa rotkomainen kalliomuodostelma Pirunpesä. Ostimme pari vuotta sitten torpan hämäläisestä maalaismaisemasta. Sen välittömässä läheisyydessä kasvaa hämäläinen tyypillinen sankka kuusimetsä. Alueelta alkaa Salpausselän harjumuodostelmat, joten maasto on korkeuseroiltaan vaihtelevaa. Nämä paikat ovat tänään keskeisiä kohteita, kun lähden metsään etsimään maalausteni aiheita.


Maalauksia metsästä – paluu juurille

En lapsena, enkä myöhemminkään taidemaalariksi valmistumiseni jälkeen ole tehnyt yhtään mainittavaa luontokuvaa. Sen sijaan koko 1990-luvun tein taidetta pelkästään tietokoneympäristössä. Tekeminen ja aiheet olivat virtuaalisia, kaukana konkreettisesta näkyvästä maailmasta. Mieltäni vaivasi jatkuvasti halu maalata. Näin miltei joka yö unta, että maalasin värikkäitä öljyvärimaalauksia. Niinpä 1990-luvun lopulla ostin kertaalleen pois heittämieni maalaustarvikkeiden tilalle uudet ja aloin maalata itseni ja muiden yllätykseksi maisemia. Maalauksista kehkeytyi Alkumaisema-sarja. Tämän sarjan maalaukset koostuivat pelkistetyistä, laajoista horisontaalisista maisemapanoraamoista. Lähtökohtana maa-lauksiini ovat olleet korkeilta paikoilta nähdyt fyysiset maisemat, jotka ovat muuntuneet maalausprosessin edetessä aineettomiksi, hiljaisiksi alkumaisemiksi. Keväällä 2005 aloin maalata Metsä-sarjaa.

Digikuvaan ja teen luonnoksia paikanpäällä metsässä. Tästä materiaalista muokkaan tietokoneella lopulliset luonnokset, joiden pohjalta aloitan uuden maalauksen työhuoneellani. Maalaustelineeni vieressä on tietokone, jonka ruudulta katselen luonnoksia. Voin muuttaa maalausprosessin edetessä luonnoksia tarpeen mukaan. Toisinaan otan digikuvan keskeneräisestä maalauksesta ja kokeilen tietokoneella mahdollisia sommittelu- tai värikompositiovaihtoehtoja. Metodini muistuttaa 1800-luvun puolivälin maisemamaalareiden tapaa työskennellä, jolloin ulkona luonnossa tehtyjä luonnoksia ei pidetty valmiina teoksina, vaan vaikutelmat siirrettiin ateljeessa maalattuihin teoksiin.

Tietoinen tavoitteeni on osaltani olla perinteisen realistisen maisemamaalaustradition jatkaja. Tämän tradition antamin keinoin voin parhaiten ilmaista itseäni maalaamalla sen mitä olen luonnossa ja metsässä nähnyt ja kokenut. En pyri olemaan niin sanottu uutta luova taiteilija, joka keksii uusia menetelmiä ja lähestymistapoja maisemamaalaukseen sinänsä. Poikkeuksena tästä käytän maalausten luonnosteluvaiheessa ja esilletuomisessa tämän päivän uusinta tekniikkaa. Nojaudun siis traditioon, jonka opit ja toimintatavat katson olevan vielä tänäänkin käyttökelpoisia. Minua kiinnostaa myös klassinen maalaustekninen taito ja osaaminen. Kehitys ja uudistus tapahtuvat omalla henkilökohtaisella tasolla.

Minulla ei ole pyrkimyksenä kuvata kokemuksiani ja näkemyksiäni luonnosta puhtaasti objektiivisesta näkökulmasta, onhan jo kohteen valinta ja aiheen rajaus henkilökohtainen kannanotto. Maalaukset ovat kuvia metsästä ja samalla omiakuvia metsän kautta. Kun lähestyn luontoa maalaamalla, niin lähestyn sitä aina itseni kautta ja itseni välityksellä. Kuinka realistinen, naturalistinen maalauksen täytyy olla aiheestaan, jotta se ei olisi tekijänsä näköinen? Puhdasta autenttista luontokokemusta tuskin kukaan maalari uskoo saavuttavansa maalauksissaan, vaikka kuinka uskoisi omiin taitoihinsa ja ihmisten eläytymiskyykyyn.

Maalattu maisema ei ole aiheensa peilikuva. Maisema on myös monimutkainen tulkinta- ja valintaprosessin lopputulos, johon ovat vaikuttaneet ajan aatteet ja maailmankatsomus. (Gunnarsson 2006, 11.)

Joten lopulta on kysymys siitä, että jokamiehenä tai – naisena luonnossa liikkuva tutkiikin itseään, löytää itseään ja muodostaa suhdettaan olevai-seen. Maisemamaalaus on varsin hienostunut osa tällaista itsetajuntaa. Luonnossa ei siis lopulta olekaan kysymys luonnosta, vaan ihmisestä, peilaus on refleksiivistä. (Kuisma 2006.)

Metsä määritellään kulttuurin kautta, ei suinkaan metsän itsensä kautta. Se mikä tulee metsästä, tuleekin kulttuurista. Metsää sinänsä ei ole. Metsän käsite rakentuu kun ihminen antaa ”metsälle" merkityssisältöjä omista kulttuurillisista lähtökohdistaan. "Metsät eivät luonnostaan sisällä mitään esteettistä kokemusta; se on meidän ihmisten saapuessamme konstruoitava." (Rolston III 2003, 31–47.) Kun sanomme, että maisema puhuu, tarkoitamme, että jokin meissä puhuu maiseman puolesta.

 

LOPUKSI

Luonnolla on oma itseisarvoinen merkityksensä, ja ihmiselämä on nähtävä sen erottamattomaksi osaksi. Luonto ei siis ole jokin ihmisen ulkopuolinen objekti, jota voi käyttää mielin määrin hyväkseen inhimillisten tarpeiden tyydyttämiseen. Muun muassa fenomenologia filosofisena suuntauksena on lähtenyt liikkeelle yksilön ja maailman perustavanlaatuisen yhteenkietoutumisen ajatuksesta. (Lukkarinen & Waenerberg 2004, 13.)

Kasvoin metsän keskellä. Koko maailma oli kymmenen kilometrin säteellä kotini ympärillä. Kaikki tämä ei tuntunut mitenkään erityiseltä, muusta ei ollut kovinkaan paljon tietoa. Lähdin 1970-luvun lopulla parikymppisenä pois kotoa opiskelemaan täysin toisenlaiseen ympäristöön, kaupunkiin. En osannut arvioida enkä oikein arvostaakaan aikaisempaa luon-nonläheistä, varsin yksinkertaista elämää. Moni meistä tietyn iän myötä alkaa katsoa elämäänsä taaksepäin, niin minullekin on käynyt. Elämään on jälleen tullut takaisin tietynlainen yksinkertaisuus. Niin kuin myös metsä, joka aikaisemmin oli läsnä päivittäin, löytyy nyt maalauksistanikin.

Maisemamaalaukseni eivät ole paikan kuvia, siispä en anna niille nimeksi esimerkiksi näkymä Hämeestä, talvipäivä Huilinmäellä tai lapsuuteni Matkavaara. Ne kuvaavat mieluummin sen hetkistä tunnelmaa minkä olen maisemaa katsellessa kokenut. Tunnelmaan vaikuttavat hyvin konkreettiset asiat kuten sää, valaistus, vuoden- tai vuorokauden aika. Maalauksissa tuon niin ikään ilmi ympäröivää luontoa koskevat käsitykseni ja näkemykseni.

400 miljoonaa vuotta metsät ovat kasvaneet maapallollamme. On paljon myös meistä ihmisistä kiinni kasvavatko metsät vielä tästä eteenpäin, millaisina ja kuinka kauan. En osaa maalauksillani julistaa, mutta voin henkilökohtaisella osuudellani olla mukana osoittamassa luonnolle sitä arvoa mikä sille vääjäämättä kuuluu. Esteettinen kokemus niin fyysisesti luonnossa kuin sitä esittävän maalauksen ääressä voi tuoda kokijalleen kokonaisvaltaisen tunteen siitä, että olemme osa luontoa, yksi sen jäsenistä.

 

LÄHTEET

Gunnarsson, Torsten (2006) ”Luonto kuvastimena”, teoksessa Luonnon lumo, Pohjoismainen maisemamaa-laus 1840–1910. Helsinki: Ateneumin Taidemuseo.

Lukkarinen, Ville & Waenerberg, Annika (2004) Suomi-kuvasta mielenmaisemaan. Helsinki: Suomen Kirjalli-suuden Seura.


Rolston III, Holmes (2003) ”Esteettinen kokemus metsissä”, teoksessa Metsään mieli. Helsinki: Maahenki Oy.

Kuisma, Juha (2006) ”Mikä luonnossa kiehtoo – ihmisen salainen läsnäolo maisemassa”. http://www.sarka.fi/index.asp?yv=9&av=229&as=237&kieli=1

 

Yllä oleva teksti on osa tutkielmasta METSÄ - paluu juurille (pdf, 5 MB)

 

* * *